Vetouistelun uudet aallot

Kauden uistelukisat alkavat olla monilla paikkakunnilla käytynä, ja kisamenestystä metsästävät venekunnat ovat tahkoneet tuloksia eri puolilla Suomen vesistöjä.

Paikallisesti asuinkunnallani Lohjalla suurin ja tunnetuin vetouistelukisa on nimeltään Kuhauistaja. Kisassa mitellään kokonaisvaltaisella painolla hyväksytyn mittaisia saaliskuhia, mutta varsinainen tavoite on pyytää kisan suurin kuha jolla voi lunastaa itselleen mahtavan palkinnon: Suvi-veneen. Ajatus on siinä mielessä positiivinen, että hädin tuskin mitallisten massakalojen pyytämiseen on vaihtoehtona erikoistua vain isompien yksilöiden uisteluun. Mutta pelkästään hyvää ei voida tällaisella ratkaisulla kuvitella saavutettavan.

Kalakantojen kestävän käytön takia olisi äärimmäisen tärkeää, että suurikokoisia yksilöitä ei tapettaisi, vaan näiden tulisi vahvoine geeneineen olla mahdollista päästä takaisin kasvamaan ja jatkamaan sukuaan. Määrällisesti suurkaloja on myös järvessä rajatusti pienempiin ruokakalakokoisiin yksilöihin verrattuna, ja mikäli kisaharjoittelun ja itse tapahtuman aikana vuosi toisensa perään tarkoituksellisesti verotetaan paikallista suurkalakantaa on siinä vaikea nähdä jatkuvuutta kehityksessä.

Lajissaan Kuhauistaja ei suinkaan ole ainoa, vaan vastaavia uistelukilpailuja joissa suurin kala ansaitsee aina erikoispalkkion tai -maininnan on muuallakin Suomessa. Iso kalahan onkin sen arvoinen, ei tässä mitään väärää ole.

 

Kisajärjestely herätti ajatuksia siitä, että nyt olisi viimeistään aika alkaa kehittämään Suomen vetouistelukulttuuria pois verisistä lihalaatikoista, kohti vastuullista ja harkittua kannan verottamista. Todettakoon heti alkuun, että ruokakalan tai muutaman ottaminen ei ole väärin kisassa tai sen ulkopuolella. Väärin sen sijaan on tappaa paikallisen kalakannan säilymisen kannalta tärkeitä yksilöitä niin ruoan kuin kisasijoituksenkin takia. Ratkaisukin löytyy kyllä, jos vain halukkuutta on lähteä sitä hakemaan.

Ruotsalaisilla on ollut jo pidemmän aikaa catch&release-tyyppisiä kalastuskilpailuita liki jokaisessa eri vapakalastusmuodossa, ja määrä kasvaa entisestään aiempien tappokisojen vaihtaessa sääntöjä ja uusien, vastuullisempien kisojen syntyessä. Kisojen suosio ei ole laskenut vapautuspakon johdosta tippaakaan, päinvastoin perinteisemmät kaiken kalan tappokisat ovat menettäneet suosiotaan erikoistumista ja kestävää käyttöä suosivien kilpailujen tieltä. Kisasijoituksen kannaltahan myös vapautettu kala on saatu kala, ja tilastovoitosta saatava kunnia sekä palkinto eivät vaadi suurkalauhria tai edes filettä pakkaseen. Kilpailemaanhan ei lähdetä ruokatarpeen pohjalta muutenkaan, vaan koettelemaan omaa osaamistaan muiden lajista kiinnostuneiden kanssa.

 

Itse ratkaisun toteutus on ns. "Ruotsalais-mallissa" nerokas ja yksinkertainen: Kisan järjestäjät jakavat kaikille osallistujavenekunnille mukaan kilpailun ajaksi viralliset mittalaudat, jota vasten mahdollinen suurkala tulee kuvata kummaltakin kyljeltä niin että pituus on näkyvissä. Kala valokuvataan, ja sen jälkeen pyytäjä vapauttaa kalan. Tulos ilmoitetaan kisakeskukseen mieluiten kännykällä otetun valokuvan kera, jossa reaaliaikaisesti voidaan nettiin ladata tiedot saaduista kaloista kaikkien tarkasteltavaksi. Tämä antaa myös kisaajille enemmän mielekkyyttä koska he voivat kisan aikana nähdä tilastoissa oman sekä muiden  sijoitukset, sekä muille kisasta kiinnostuneille mahdollisuuden seurata tapahtumien kulkua. Ilmoitukset voivat koskea joko kaikkia kaloja, tai vain omassa sarjassaan painivia suurkaloja. Tapettu suurkala aiheuttaa aina hylkäyksen, ellei valvojaveneen tarkastamana olla voitu todentaa kalan vapauttamisen olleen mahdotonta esim liian syvällä nielussa olleen koukun takia.

 

Suomessa näin yksioikoinen ratkaisu ei välttämättä toimisi suoraltaan, mutta suurten yksilöiden säilyttämisen vuoksi voisi harkita muokattua ratkaisua, jossa tietyn ylämitan ylitse pituudessa menevät kalat olisi vastaavalla tavalla dokumentoitava ja vapautettava. Kalan sentit muutetaan sitten sopivalla kaavalla pisteiksi muiden kisakalojen tulokseen lisättäväksi. Tällöin kisaajille jää edelleen mahdollisuus saada ruokakalansa kotiin kilpailuista, mutta arvokkaat suuret yksilöt saisivat jatkaa elämäänsä.

 

Kisojen kaupallisen luonteen huomioiden kuvittelisi monen nykyisen kilpailujen rahoittamiseen osallistuvan yrityksen olevan halukas toimittamaan mittatarrat suurkalojen dokumentointiin tarkoitettuihin mittalautoihin. Samaan tarraan mahtuu halutessa yhden tai useammankin sponsorin logo, ja elävänä lankkua vasten kuvatulla kalalla voivi kuvitella olevan suurempi mainosarvo niin kisan järjestäjille kuin rahoittajillekin kuin kuolleena maissa kuvatulla. Lisäksi näin yritys varmistaa nimensä näkyvyyden jokaisen kisassa saadun suurkalan rinnalla. Moni kisaaja myös lataa kuvia internetiin esim facebookiin tai omille kotisivuilleen, joten näkyvyyttä on mahdollista saada paljon myös ylitse kisakeskuksen bannereiden. 

 

Heitetään pallo kuitenkin tässä vaiheessa vetouistelukilpailuiden järjestäjille, joilta todellinen vaikutusmahdollisuus löytyy: Kuka uskaltaa olla ensimmäinen, joka lähtee viemään kehitystä eteenpäin?

 

TLP, Jnd

 

(Kuva: www.lohjankalaseura.com)