”Osta matikalle ryöstäjä, sillä pärjäät”, neuvottiin innokasta noviisia. Eipä ollut itselläni juuri aavistusta miten ja vähiten mitä kaikkea oli tulossa. Lähdimme siis hakemaan soppa-aineksia. Konkarilla oli muuttujat hallussa ja oppipoikaa vietiin jäille. Paikka oli varma, kivi alla parin metrin tarkkuudella ja ajankohta tiptop, helmikuun puoliväli. ”Tähän reikä ja nostelet pilkkiä vaan reilusti. Kyllä se matikka siihen iskee”, valisti matikanopettajani. Uusi oma Vanaja upposi kevyesti paksuun jäähän. Pudotin ryöstäjän reikään ja sohaisin vielä kerroksen sohjoa päälle. Aloin pilkkiä matikkaa. Niin siinä vaan kävi, ettei edes juuri teinikurimuksestaan selvinnyt sälli kyennyt välttämään kalantuloa. Ongelma oli vain se, että yksi tuli ylös kylki edellä toinen pyrstö edellä ja osa irtosi matkalla. Matikkasoppa kyllä maittoi seuraavana päivänä, mutta matikan pilkintä ei enää, ei vuosikymmeniin.
Pitkään tuntui siltä, että matikkaurani aloitus, huippu ja loppu osuivat ensimmäiseen ja ainoaan matikkaralliini. Myöhemmin Tyrsky-chatin aikoihin kirjoitettiin paljon matikan pilkinnästä. Kiinnostuin kommenteista, että matikkaa voisi menestyksellä pilkkiä myös syötitetyllä haralla, jolloin made iskee syödäkseen. Olin myös kuullut, että Ruotsissa ja Norjassa pilkittiin matikkaa vain ja ainoastaan syöttipilkeillä, useimmiten erilaisilla pystypilkeillä tai isoilla lusikoilla. Jospa sittenkin vielä, ja syöttiharalla.
Kehittelin ajatusta tartuttaa made heti ensi kosketuksesta, ettei tulisi kylkiäisiä. Mammakala oli toivottavin saalis ja luultavasti joskus myös koiraita kiinnostuneempi syötistä. Mateella on alaleuassaan tuntosäie, joten arvelin, että myös kolli tutustuu kohteeseensa kuono edellä ja voisi näin välttyä kylkikontaktilta. Ote ja syöttiharan liike piti hioa riittävän herkäksi, jotta tunnistaisin kalan ensi hipaisun tai töytäisyn. Hyvin pieni liike alun jumputusten jälkeen osoittautui toimivaksi. Tartutin leuasta vähintään yhdeksän madetta kymmenestä. Ja se yksikin oli useimmiten kiinni kiduskannen alta. Kala iski syödäkseen tarttuen leuoista. Tämä tuntui kohtuulliselta. Taktiikka toimi aina kutuajan kliimaksiin asti. Sen alkuun oli hyvä lopettaa, jotta vältyin kylki-tai vatsatartutuksilta. Syötitetyllä pystypilkillä tai painavalla lusikalla välttyi vatsatartutuksilta myös kutuaikana. Erityisesti kuteneet kalat kiinnostuivat näistä.
Kipinä mateen kalastukseen roihahti ja aloin järjestelmällisesti etsiä uusia ja rauhallisia matikkapaikkoja. Taktiikkani oli kairata ja kairata ottihalukkaan matikan löytämiseksi. Työ palkittiin monella mukavalla mateella ja uusilla kokemuksilla. Eräs kohde jäi erityisesti mieleen. Pieni putama vaikutti koskemattomalta ja kokeilun arvoiselta. Heti ensi rei’illä se osoittautuikin matikanpilkkijän unelmaksi. Myöhemmin sain sieltä myös kannustavan muiston uusiotaktiikkani toimivuudesta. Paikalla oli nelihenkinen porukka, joka nosteli kolleja suppealta alueelta. He pyysivät minua apajalleen yllyttämään kolleja entisestään. Kiitin kohteliaasti ja laistoin kauemmas tutkimaan reunamia. Seurueen poistuessa kysyin heiltä, olivatko saaneet mätikalaa. Mamma puuttui, joten oletin, että siellä jossain se vielä makoilee. Annoin paikan rauhoittua puolisen tuntia kunnes aloitin kevyen väristelyn syöttiharalla. Tunnustelin mahdollisia tönäisyjä. Ja tuuppasihan se, muhkea mätisäkki. Seuraavana päivänä söimme kotona rommimatikkaa ja mätiherkkuja.
Mikä hienointa, matikka tuntuu edelleen mukavalta. Harjoittelu jatkuu, ja pyydöt vaihtuvat yhä uusiin kokeiluihin.
Timo